Joutavuuksien jumala
Lapsilla alkoi tänään koulu. Molempia vituttaa. Ymmärrän heitä. Olemme jo puolisoni kanssa istuneet kalentereinemme alas ja synkronoineet koko syksyn. Lauantaina 13.10. minulla näyttäisi olevan ilta vapaa, jos joku haluaa tavata. Lasten uudet lukujärjestykset, nuo arjen pikku nilkkapannat, kertovat meille, ettei tänäkään syksynä tarvitse aamuisin paljon nukkua. Lapset menevät joka aamu eri aikaan kouluun, toinen kuitenkin aina klo 8.15. Ah, tervetuloa marraskuu ja silmäpussit, joihin voimme armaani kanssa taas pian kompastella. Kalenterisulkeisten keskellä kuulen itseni sanovan "no mut jouluna sitten on tossa kato viis päivää semmosta ku ei tarvii tehä mitään." Valehtelen itselleni. Silloinhan nimenomaan juuri tarvii. Tarvii hakea mädit ja kukat, tarvii siivota, juoda glögiä kaikkien kanssa. Ennen joulua tarvii soittaa autokouluun, mammalle ja isälle, jonka nimeä joudun kiusallisen kauan muististani hakemaan. No ei kai. Tai. Tänään alkaa arki.
Nyky-yhteiskunta ei arvosta joutavuuksia tai joutilaisuutta. Kaikella tekemisellä pitää olla jokin päämäärä. Kokoajan tulisi tehdä jotakin. Ihminen täyttää päivänsä, elämänsä, kiireellä. Kiireellä, jota ei todellisuudessa ole edes olemassa. Kiire on vain sana, jota käytämme tekosyynä olla kohtaamatta itseämme tai toisiamme. Etsimme jatkuvasta tekemisestä merkitystä olemassaolollemme. Siinä todellisuudessa kadotamme kaiken kontaktin itseemme ja toisimme. Mahdollisesti ainoaan asiaan millä lopulta on merkitystä?
Työssäni (johon jälleen ensi viikolla palaan) näyttelijänä teatterissa, kiire on hiljainen lannistaja. Luova työ ylipäätään vaatii aikaa, taide on allerginen aikatauluille. Joskus deadline on paras muusa, mutta ajattelulle tulisi olla aikaa. Asioille pitäisi antaa tilaa syttyä, syntyä, syventyä. Näyttämöllä tulisi ehtiä katsoa toista silmiin, näyttämön ulkopuolisesta elämästä puhumattakaan. Paineessa aletaan pelätä virheitä, niihin ei ole varaa. Aletaan vältellä kokeilemista, sellaiseen ei ole aikaa. Kun ryhdytään väkisin, katoaa mielikuvitus ja ilo.
Eräässä utopiassani jokainen työpäivä alkaisi yhteisellä aamiaisella. ”Nukuitko hyvin?” ”Mitä kuuluu?” Joku (luultavimmin Kaisa Hela) kertoisi puujalkavitsin, joka ei naurata ketään mutta josta kaikille tulee hyvä mieli. Minä haluaisin heti myös kertoa vitsin, mutten muistaisi yhtäkään, joten jatkaisin leipäni syömistä ja olisin tyytyväinen ettei minun tarvitse sanoa mitään. Lavastaja huutaisi kaikkien päälle, mutta hän saisi sen anteeksi koska hän huutaa innostuksesta ja tässä pöydässä saa jokainen olla sellainen kuin on. Joku saattaisi mainita vaikeasta elämäntilanteestaan ja saisi lohdun ja voimaa siitä, että tulee kuulluksi. Toisimme aamupalapöytään itsemme, sellaisena kuin tänään olemme ja voisimme luottaa siihen että saamme olla niin. Miten hedelmällinen lähtökohta uuden luomiselle!
Mutta tämä on siis utopiaa. Ei ole tehokasta käyttää työaikaa moisiin joutavuuksiin. Aamupalalle vapaaehtoisesti kokoontuminen ennen töitä kuullostaa myös vaivalloiselta. On kaikkee. Muuta. On kaupassa käyntiä, korvalääkäriin vientiä, ei huvita, täytyy viedä roskat, leikata kynnet, siivota auto. Täysin ymmärrettävää, mutta jos elämän jokaista osa-aluetta määrittelee kiire ja pakko, se muuttuu äkkiä turhaksi, merkityksettömäksi. Heitä soppaan vielä paineet kotona ja pieni ripuli kokoajan, niin onhan se nyt lannistavaa.
Ensiksi loppuu ilo, seuraavaksi katoaa uni, viimeisenä lähtee järki.
Itse olen ollut vaiheissa 1 ja 2. Järki sentään on vielä tallella. Puolisoni tosin saattaa olla eri mieltä, mutta teen niin hyvää ruokaa ja kerron niin hyviä vitsejä (jos muistan) että hän ei milloinkaan varmaan täysin menetä toivoaan minuun.
Ajatus tähän kirjoitukseen syntyi tiistaina, kun katselin hienoja kollegoitani näyttämöllä teoksessa Tytöt 1918. Lämmitimme maanantaina Tampereen punakaartin naisista kertovan esityksen Teatterikesää varten. Edellisestä esityksestä oli kulunut aikaa yli kolme kuukautta. Työryhmä oli jättänyt teoksen hetkeksi rauhaan, ottanut raskaaseen aiheeseen etäisyyttä. Irti päästämättä malttanut antaa itsensä ja maailman olla, mennä, virrata.
Näytelmän kirjailija ja ohjaaja Sirkku Peltola synnytteli tätä näytelmää kymmenen vuoden ajan. Kymmenen vuotta antoi sille aikaa, otti etäisyyttä, sitten taas päästi lähelleen. Se kannatti, syntyi jotain hyvin merkityksellistä.
Eilen minä koin että se teos syntyi uudelleen. Syttyi uuteen, voimakkaampaan liekkiin. Mystistä oli se, miten nopeasti kaikki tapahtui. Esityksen ydin, sielu, on niin vahva, ettei se ajan kulumisen myötä ollut kadonnut mihinkään. Ihmiset saapuivat harjoituksiin kuka mistäkin, rantalomalta, sairaan äitinsä luota, telkkarin äärestä, mökiltä ja yhtäkkiä kerroimme taas yhteistä tarinaa.
Tämä havainto liikutti minua suuresti. Kokemus siitä, miten irti päästäminen, etäisyyden ottaminen ja tilan antaminen luovat jotain uutta, on virkistävä. Ajan kulumisen aiheuttama metamorfoosi.
Elämä menee eteenpäin, kehittyy, muuttuu, virtaa. Vaikket yrittäisi mitään.
Vettä on tänä kesänä virrannut. Kesän piinaava kuumuus vei kyvyn tehdä mitään muuta kuin imeskellä mehujäätä, maata rannalla ja katsella lasten uimista. Kävimme rannalla lähes joka päivä. Pakkasimme eväskorin, nappasimme viltin kainaloon ja lähdimme. Lähes joka aamu. Päivät rannalla olivat äärettömän mukavia, koska emme tehneet mitään järkevää. Emme mitään. Olimme joutilaita. Matkustimme kahdeksi viikoksi Turkkiin, jossa emme myöskään tehneet MITÄÄN järkevää. Rapsutimme kissoja ja pelasimme korttipeliä, joka ei edes ole peli. Siinä tehdään erilaisia käsiliikkeitä ja huudetaan välillä, että "Petteri!". Täysin joutavaa. Kaikilla oli kuitenkin ihan äärettömän hauskaa ja kaikesta siitä ei-minkään tekemisestä saatiin aivan valtavasti uusia muistoja.
Lasten kesän TOP 5:
"kun hypittiin Turkissa kalliolta mereen"
"kun sai syödä joka päivä Calippoa (jäätelö)"
"kun käytiin iltauinnilla Tohlopissa"
"kun työnsin Emmin uima-altaaseen"
"kun mökillä ukkikin tuli uimaan"
Kiitos kesä 2018. Kiitos Tampereen lukuisat yleiset uimarannat, joista olemme perheen kanssa saaneet nauttia. Nyt palaan työhöni, teatteriin. Arkielämään, sotiani sotimaan.
http://www.ttt-teatteri.fi/ohjelmisto/tytot-1918
Tytöt 1918 kuvat TTT/Kari Sunnari
Nyky-yhteiskunta ei arvosta joutavuuksia tai joutilaisuutta. Kaikella tekemisellä pitää olla jokin päämäärä. Kokoajan tulisi tehdä jotakin. Ihminen täyttää päivänsä, elämänsä, kiireellä. Kiireellä, jota ei todellisuudessa ole edes olemassa. Kiire on vain sana, jota käytämme tekosyynä olla kohtaamatta itseämme tai toisiamme. Etsimme jatkuvasta tekemisestä merkitystä olemassaolollemme. Siinä todellisuudessa kadotamme kaiken kontaktin itseemme ja toisimme. Mahdollisesti ainoaan asiaan millä lopulta on merkitystä?
Työssäni (johon jälleen ensi viikolla palaan) näyttelijänä teatterissa, kiire on hiljainen lannistaja. Luova työ ylipäätään vaatii aikaa, taide on allerginen aikatauluille. Joskus deadline on paras muusa, mutta ajattelulle tulisi olla aikaa. Asioille pitäisi antaa tilaa syttyä, syntyä, syventyä. Näyttämöllä tulisi ehtiä katsoa toista silmiin, näyttämön ulkopuolisesta elämästä puhumattakaan. Paineessa aletaan pelätä virheitä, niihin ei ole varaa. Aletaan vältellä kokeilemista, sellaiseen ei ole aikaa. Kun ryhdytään väkisin, katoaa mielikuvitus ja ilo.
Eräässä utopiassani jokainen työpäivä alkaisi yhteisellä aamiaisella. ”Nukuitko hyvin?” ”Mitä kuuluu?” Joku (luultavimmin Kaisa Hela) kertoisi puujalkavitsin, joka ei naurata ketään mutta josta kaikille tulee hyvä mieli. Minä haluaisin heti myös kertoa vitsin, mutten muistaisi yhtäkään, joten jatkaisin leipäni syömistä ja olisin tyytyväinen ettei minun tarvitse sanoa mitään. Lavastaja huutaisi kaikkien päälle, mutta hän saisi sen anteeksi koska hän huutaa innostuksesta ja tässä pöydässä saa jokainen olla sellainen kuin on. Joku saattaisi mainita vaikeasta elämäntilanteestaan ja saisi lohdun ja voimaa siitä, että tulee kuulluksi. Toisimme aamupalapöytään itsemme, sellaisena kuin tänään olemme ja voisimme luottaa siihen että saamme olla niin. Miten hedelmällinen lähtökohta uuden luomiselle!
Mutta tämä on siis utopiaa. Ei ole tehokasta käyttää työaikaa moisiin joutavuuksiin. Aamupalalle vapaaehtoisesti kokoontuminen ennen töitä kuullostaa myös vaivalloiselta. On kaikkee. Muuta. On kaupassa käyntiä, korvalääkäriin vientiä, ei huvita, täytyy viedä roskat, leikata kynnet, siivota auto. Täysin ymmärrettävää, mutta jos elämän jokaista osa-aluetta määrittelee kiire ja pakko, se muuttuu äkkiä turhaksi, merkityksettömäksi. Heitä soppaan vielä paineet kotona ja pieni ripuli kokoajan, niin onhan se nyt lannistavaa.
Ensiksi loppuu ilo, seuraavaksi katoaa uni, viimeisenä lähtee järki.
Itse olen ollut vaiheissa 1 ja 2. Järki sentään on vielä tallella. Puolisoni tosin saattaa olla eri mieltä, mutta teen niin hyvää ruokaa ja kerron niin hyviä vitsejä (jos muistan) että hän ei milloinkaan varmaan täysin menetä toivoaan minuun.
Ajatus tähän kirjoitukseen syntyi tiistaina, kun katselin hienoja kollegoitani näyttämöllä teoksessa Tytöt 1918. Lämmitimme maanantaina Tampereen punakaartin naisista kertovan esityksen Teatterikesää varten. Edellisestä esityksestä oli kulunut aikaa yli kolme kuukautta. Työryhmä oli jättänyt teoksen hetkeksi rauhaan, ottanut raskaaseen aiheeseen etäisyyttä. Irti päästämättä malttanut antaa itsensä ja maailman olla, mennä, virrata.
Näytelmän kirjailija ja ohjaaja Sirkku Peltola synnytteli tätä näytelmää kymmenen vuoden ajan. Kymmenen vuotta antoi sille aikaa, otti etäisyyttä, sitten taas päästi lähelleen. Se kannatti, syntyi jotain hyvin merkityksellistä.
Eilen minä koin että se teos syntyi uudelleen. Syttyi uuteen, voimakkaampaan liekkiin. Mystistä oli se, miten nopeasti kaikki tapahtui. Esityksen ydin, sielu, on niin vahva, ettei se ajan kulumisen myötä ollut kadonnut mihinkään. Ihmiset saapuivat harjoituksiin kuka mistäkin, rantalomalta, sairaan äitinsä luota, telkkarin äärestä, mökiltä ja yhtäkkiä kerroimme taas yhteistä tarinaa.
Tämä havainto liikutti minua suuresti. Kokemus siitä, miten irti päästäminen, etäisyyden ottaminen ja tilan antaminen luovat jotain uutta, on virkistävä. Ajan kulumisen aiheuttama metamorfoosi.
Elämä menee eteenpäin, kehittyy, muuttuu, virtaa. Vaikket yrittäisi mitään.
Se virtaa. Älä kysy mikä. Ei ole aikaa. - Paavo Haavikko
Vettä on tänä kesänä virrannut. Kesän piinaava kuumuus vei kyvyn tehdä mitään muuta kuin imeskellä mehujäätä, maata rannalla ja katsella lasten uimista. Kävimme rannalla lähes joka päivä. Pakkasimme eväskorin, nappasimme viltin kainaloon ja lähdimme. Lähes joka aamu. Päivät rannalla olivat äärettömän mukavia, koska emme tehneet mitään järkevää. Emme mitään. Olimme joutilaita. Matkustimme kahdeksi viikoksi Turkkiin, jossa emme myöskään tehneet MITÄÄN järkevää. Rapsutimme kissoja ja pelasimme korttipeliä, joka ei edes ole peli. Siinä tehdään erilaisia käsiliikkeitä ja huudetaan välillä, että "Petteri!". Täysin joutavaa. Kaikilla oli kuitenkin ihan äärettömän hauskaa ja kaikesta siitä ei-minkään tekemisestä saatiin aivan valtavasti uusia muistoja.
Lasten kesän TOP 5:
"kun hypittiin Turkissa kalliolta mereen"
"kun sai syödä joka päivä Calippoa (jäätelö)"
"kun käytiin iltauinnilla Tohlopissa"
"kun työnsin Emmin uima-altaaseen"
"kun mökillä ukkikin tuli uimaan"
On ollut ihanaa, on ollut aikaa.
Joutilaisuus. Ilo. Joutavuus.
Kiitos kesä 2018. Kiitos Tampereen lukuisat yleiset uimarannat, joista olemme perheen kanssa saaneet nauttia. Nyt palaan työhöni, teatteriin. Arkielämään, sotiani sotimaan.
Joutilasta syksyä kaikille lukijoille!
http://www.ttt-teatteri.fi/ohjelmisto/tytot-1918
Tytöt 1918 kuvat TTT/Kari Sunnari
Kommentit
Lähetä kommentti