Applause ja sitten pieni taidepause

Minulla on tänä vuonna 25-vuotistaiteilijajuhlat!

    Olen näytellyt 8-vuotiaasta asti. Ensin eri harrastajateattereissa Turussa, Hovimäki -tv-sarjassa ja mainoksissa sekä myöhemmin ensimmäisessä ammattiteatteriproduktiossani (ruotsiksi härregud! toim. huom.) Åbo Svenska Teaterissa vuonna 2003. Pyysin produktiota varten "virkavapaata" lukiosta, jotta pääsen päivisin harjoituksiin. Lukiomme rehtori pudisteli päätään ja oli selkeästi pettynyt, mutta ehkä hän näki päättäväisyydestäni, että olin jo harhautunut Thalian polulle, että turha sille mitään risteytystehtäviä ja derivointikaavoja on päähän takoa, sillä hän suostui (mielestäni loistavaan) ehdotukseeni siitä, että tulen sit joskus takaisin ja käyn lukion loppuun. Aloin sanakirjan avulla kääntää Drottningmötet-näytelmän repliikkejä suomeksi, jotta ymmärtäisin mitä muut näyttämöllä puhuvat. Innostuin niin, että käänsin saman tien koko käsikirjoituksen.

Jo hyvin pienenä tyttönä huumaannuin teatterin tunnelmasta, esiintyjistä ja siitä, miten näyttämölle rakennetut maailmat läpäisivät sieluni kerta toisensa jälkeen. Äitini vei minua usein teatteriin, ensimmäinen teatterikokemukseni oli Mörkö-ooppera Turun Konserttisalissa vuonna -86, olin 2-vuotias, minulla oli punainen poolopaita ja istuin kuulemma hievahtamatta paikoillani koko esityksen ajan. Kävin alle kouluikäisenä kesäisin Vartiovuoren kesäteatterissa katsomassa esityksiä ja rakastuin Petri Rajalaan, mutten ikäiselleni ehkä tyypilliseen tapaan mitenkään kainosti vaan ryntäsin hänen syliinsä aina esityksen päätyttyä. On hyvin mahdollista, että hän oli ensirakkauteni. Mikko Kouki oli myös söpö Pikku-Plootuna Ronja Ryövärintyttäressä, mutta sellaista en nyt enää voi hänelle sanoa, koska hän on nykyään teatterinjohtaja.

9-vuotiaana näin Myrskyluodon Maijan ja itkin läpi esityksen, resonoi silloin ja edelleen, Matti Puurtisen upea musiikki kulkee vieläkin mukanani. 12-vuotiaana kävin katsomassa useampituntisen Paholaisen poika Merlin-näytelmän Turun Kaupunginteatterissa. En ymmärtänyt siitä juuri mitään, mutta olin silti hyvin vaikuttunut. Äitini tosin muisteli, että olin ollut järkyttynyt, kun joltain oli unohtunut keppi tai miekka näyttämölle. Hän kuulemma pelkäsi, että menetän uskoni lajiin, tarkka tyttö kun olin. Jos joku nyt tuntee piston sydämessään, niin älä enää ikänä unohda rekvisiittaa lavalle, senkin hutiloiva näyttelijä. Muistan esityksestä sinisen pienen miehen, joka heilui vimmatusti (hyvää matkaa Antti <3) sekä sen, että väliajoilla, joita oli kaksi, sai ruokaa. Sellainen jää helposti mieleeni, koska tykkään syödä hyvää ruokaa. Ehkä herkulliset lihapullat olivatkin katalyyttinä uravalinnalleni?

Ensimmäinen roolini oli kuolemaantuomittu mies näytelmässä Prinssi ja Kerjäläispoika vuonna 1993. Olin 8-vuotias. Ohjaaja Eila Puumalainen antoi pieniin käsiini aivan valtavan pitkän ja tuskaisan monologin, jota ehkä vähän liian pirteänä ja innokkaana piakkoin kuolevaksi mieheksi tulkitsin. Olin niin innoissani, että jäin oman kuolemani jälkeen näyttämölle seuraamaan muita kohtauksia. Samaa haluaisin kyllä vieläkin tehdä, mutta ei anneta.

Vuonna 1995 menin mukaan Turun Lapsi- ja Nuorisoteatterin toimintaan, siellä tehtiin Pekka Töpöhäntä. Harrastamaan pääsivät kaikki halukkaat, joten varsinaisten roolien lisäksi tässä kyseisessä versiossa nähtiin myös noin 50 kissaa ja hiirtä. Minä olin vaaleanpunainen kissa, sain kulkea prologimusiikin aikana näyttämön läpi aivan yleisön edestä. Olin koukussa! Minun oli ala-asteikäisenä vaikeaa löytää paikkaani koulussa, harrastuksissa tai oikeastaan missään, mutta siellä tunsin, että saan olla oma itseni. Vanhaan kivipainoon, jossa esityksiä tehtiin, oli eksynyt muitakin minunlaisiani lapsia ja nuoria, joiden persoonallista olemisen ääntä ei oltu aiemmin kuultu, tai haluttu kuulla. Turun lapsiteatterin löytäminen oli henkisen hyvinvointini kannalta ehdottoman ratkaiseva käänne. Esityksiä oli syksyn aikana 30 - 40, ennen ja jälkeen joka esityksen pienet näyttelijänalut isompien johdolla siivosivat yleisölämpiötilat ja omat lämpiötilansa, tiskasivat tiskinsä ja huolehtivat omat roolivaatteensa ja rekvisiittansa paikoilleen. Ensi-iltajuhlat ja hautajaiset juhlittiin porukalla, isot ja pienet yhdessä. Jokaisen työpanosta, vastuuta ja luovaa osaamista tarvittiin, siitä syntyi kollektiivinen onnistumisen riemu. Teatterin ammattijohtoinen harrastajatoiminta jatkuu tänäkin päivänä Turun kaupungin sekä muiden avustusten ja esityksistä saatavien lipputulojen voimin. Jäsenmaksut halutaan pitää mahdollisimman matalina, jotta kaikilla perheillä olisi tulotasosta riippuen mahdollisuus harrastaa teatteria.

Soisin myös tamperelaisille lapsille tällaisen mahdollisuuden ja paikan harrastaa. Kuka ottaa kopin?

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä, tarpeeksi lastenteatteria tehtyämme otimme pienellä näyttelijäporukalla haltuun Ravintola Samppalinnan, jonne aloimme tuottaa ensin lauluiltoja herrasväelle, jotka halusivat kuulla livemusiikkia madekeittoa syödessään (tällaista kallista kalaa lipovaa vähä hianomppa herrasväkke o Turus, koska Turku on Suomen ainoa oikea pääkaupunki toim. huom.) ja myöhemmin esitimme itse käsikirjoittamiamme musiikkihupailuja kesäisin ravintolan terassilla. Vuonna 2003 minä ja ystäväni Susanna solmimme levytyssopimuksen legendaarisen Poko Rekordsin kanssa. Teimme kaksi levyä ja keikkailimme ahkerasti ympäri Suomea. (Ja poltimme ehkä yhden kartanon, mutta siitä lisää myöhemmin.)

Jossain tässä välissä ehdin kirjoittaa ylioppilaaksi ja sain englannista pisteen vajaan laudaturin. Vieläkin vituttaa.

Keikkailun ja levynteon ohessa päätin hakea teatterikouluun ja pääsin ensiyrittämällä Tampereen Yliopiston Näyttelijäntyön laitokselle vuonna 2006. Joten turhaan pudistelit päätäsi lukion rehtori, hyvin kävi, olen maisteri!

Muutin Tampereelle, järkytyin murteesta ja aloitin teatteritaiteen opiskelut. Viisi hyvin intensiivistä vuotta koetellaan omia ja muiden rajoja ikävaiheessa, jossa aikuinen identiteetti alkaa ohuehko viiksikarva kerrallaan muodostua... Kuka mää oikke olenka? Olenk mä taiteilija vai olenk mä jottan muuta? Mitä sanoit, Hanno? Ai murre kuuluu läpi? Oota mää laitan pannumyssyn päähäni ja hyppelen pas de bourreeta opiskelijayksiöön lukemaan Nietzcheä ja Mametia, josko se auttasis?

Olivat aika vaiherikkaita vuosia (nekin), vieläkin vituttaa. Mutta teatterikouluajoista enemmän jossain toisessa blogipostauksessa.

Sitten vuonna 2011 valmistuin ja sain heti kiinnityksen Tampereen Työväen Teatteriin, taloon jonne halusinkin kaupungissa, johon olin rakastunut. Pääsin heti tatamille, arvostamieni taiteilijoiden kanssa rinta rinnan näyttelemään, harjoittelemaan. Olen onnekas, että sain heti kiinnityksen hyvästä teatterista, olen saanut tehdä monenlaisia esityksiä ja kasvaa näyttelijänä ainakin kolme metriä. (Oikeasti kasvoin teatterikoulun aikana 1,5 senttiä, selkänikamieni väli laajeni, kun aloin huoltaa kehoani toim. huom.) Hienoja rooleja, hienoja produktioita, onnistumisia ja... vähemmän onnistumisia tarkoittaa että en syystä tai toisesta vaan onnistunut mutta en ole vielä oikein käsitellyt sitä asiaa joten käytän tässä tämmöstä huonoa kiertoilmaisua, jonka kuitenkin näköjään avaan tässä auki että näin vaan heleijaa hips vaan Anne Välinoron arvio puhkoo silmäni taas.

Eli... huoh, siis? Niin, siis viisi vuotta kuusipäiväistä työviikkoa, kesät kesäteatteria, ei juurikaan töiden ulkopuolista elämää. Sitten, yhtäkkiä, tapasin miehen ja hänen kaksi lastaan, rakastuin ja kaikki muuttui. Muutimme saman katon alle kaikki neljä. Ajattelin, että nyt on hyvä aika pysähtyä.

Nyt on oikea aika pysähtyä.


Suuri elämänmuutos, sinkkunaisesta perheelliseksi ja alla 25 vuotta teatterielämää ilman suurempia taukoja. On aika päivittää ajatuksia ja sielun tilaa.