Pysähtyminen
Suvereeni tekijänainen kun olen, ajattelin että vapaa vuosi mahdollistaa monen asian hoitamisen yhdellä kertaa. Ratkoisin suhteeni työhön, ammattiin ja työntekoon. Samalla minulla olisi kunnolla aikaa ottaa uusi perhekuvio haltuuni ja saada asiat rullaamaan myös kotona. En tiedä kumpi oli ensin, muna vai kana, mutta uusi elämäntilanne vaikutti voimakkaasti päätökseeni jäädä vapaalle ja vapaa vuosi töistä antoi minulle mahdollisuuden omaksua aivan uudenlainen rooli. Vanhempana oleminen.
Elämä tarjoilee jatkuvalla syötöllä erilaisia impulsseja. Ihania, kamalia, jännittäviä uusia mahdollisuuksia. Jotkut eteen aukeavista poluista voivat näyttäytyä todella pelottavina ja haasteellisina. Vuoden vapaaherrattarena ja lähes kaksi vuotta tiiviisti pienten lasten kanssa elettyäni ymmärrän, että ihminen tarttuu - usein hyvin alitajuisesti - niihin impulsseihin, joita elämäänsä sisällöllisesti tarvitsee. Ja jos hän on viisas, hän valitsee sen haastavimman ja pelottavimman polun, joka kasvattaa häntä eniten. Mutta kasvaminen on kivuliasta, pysähtyminen ahdistavaa ja itsensä kohtaaminen pelottavaa. Jos haluaa kasvaa ihmisenä, on suostuttava aikuisuuteen. Lasten saapuminen elämääni on viimeistään pakottanut minut aloittamaan sen matkan.
Olen ollut enemmän tai vähemmän työhön orientoitunut itsenäinen ihminen. Sitten tulee impulssi, uusi ihminen ja hetken päästä vastassani eteisessä seisookin yhtäkkiä kaksi vaahtosammuttimen kokoista kysymysmerkkiä. Molemmilla erilaiset tarpeet ja toiveet joihin on kaikkiin vastattava. Mieluiten nyt heti. Mutta kun tai että kun minun piti tässä nyt tätä omaa elämääni tutkailla ja että jos nyt malttaisitte vähän että.
Jaa, että ei onnistu?
Mies, jonka kanssa elän sanoi kerran viisaasti, että vanhemmuus on pitkälti omien epämiellyttävien tunteiden sietämistä. Näitä aikuisuuden ja vanhemmuuden vesiä olin jo hieman lähtenytkin seilaamaan ja jäätyäni pois töistä, myrsky senkun yltyi. Mieleni alkoi viljellä kaikenlaisia epämiellyttäviä tuntemuksia.
Ensimmäinen epämiellyttävä tunne nosti päätään heti kun jäin vapaalle. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla ei ollut tiedossa mitään produktiota. Uutta työrupeamaa, johon uppoutua. Hämmentävän vaivattomasti päähäni pälkähti kysymys siitä onko persoonassani mitään näyttelijäidentiteetin ulkopuolella. Mitä muuta olen kuin näytteljä, jos mitään? Osaisinko mitään muuta? Mistä muusta koostun, kuin kasasta erilaisia rooleja, jotka joku muu on minulle kirjoittanut? Haluanko sittenkin jotain ihan muuta? Mitä? Kivuliaita ajatuksia.
...
... no mutta, täältä tullaan vapaavuosi!
Don't stop me now
Tällaisten sieluani satuttavien ajatusten vuoksi minun oli todella vaikea pysähtyä. En ollut mitenkään valmistautunut kohtaamaan sellaista, pardon my french, ahdistavaa paskaa, jota sisäisyyksissäni nyt alkoi muodostua samalla vimmalla kuin millä Matti Nykänen vaihtaa emäntää. En osannut enkä edes halunnut kohdata itseäni, joten mitä aloinkaan tehdä? Etsiä töitä ja suu vaahdoten suunnitella erilaisia projekteja. MITÄ? Siis tilanteessa, jossa olin halunnut ja tarvinnut hengähdystauon. Töiden hakeminen ja projektien aloittaminen siis ahdisti minua, mutta tein sen silti. Jälleen: MITÄ? Ihminen on halutessaan aika taitava uskottelemaan itselleen kaikenlaista. Olen ollut erittäin vakuuttava itseni ympäri puhumisessa.
Hyvä puoli tässä itsensä valheellisessa motivoimisessa on se, että tulin kahden upean kollegani kanssa perustaneeksi kauan haaveilemani kuoron (linkki blogitekstin lopussa). Kävin myös autokoulun. Initiaatioriitti, jonka myötä tunsin siirtyneeni taas vähän lähemmäs aikuista elämää. Vapaavuoteni onnellisimpia yksittäisiä saavutuksia on on ollut mahdollisuus kaahata yksin motaria auringonlaskussa. VAPAUS! AIKUISUUS! BENSA ON PERKELEEN KALLISTA!
Kuorosta ja autokoulusta jamuusta säntäilystä huolimatta minulla tuntui olevan aikaa. Olin jatkuvasti omien ajatusteni ja tunteideni saatavilla. Pääni meinasi räjähtää kaikista ajatuksistani, en kestänyt uutta minääni. Yritin heittäytyä virran vietäväksi niinkuin onnelliset freelancerit mielikuvissani tekevät. Päätin alkaa elää vapaata, luovaa elämää. Elämää jossa syön suklaata aamupalaksi ja käyn taidehuutokaupassa ihan vain huvin vuoksi. Elämää, jossa soi Erik Satie ja linnunlaulu, jonka inspiroimana alkaisin tehdä teepusseista ornamentteja pukinkonttiin. Mutta eihän sellaiseen elämään tällaisella anaalisella luonteenlaadulla noin vaan heittäydytä.
Sen sijaan aloin siivota ja olla varmaan aika raskas kotona. Täytin tyhjät päiväni erilaisilla kotitöillä, lähettelin sähköposteja ja ansioluetteloita työnantajille ja aloin kirjoittaa. Päiväkirjaa. Mitä en yleensä tee. Ajattelin että näin tämän kuuluu mennä nyt kun olen tällainen tiedostava downshiftaaja (raivostuttava sana toim. huom.). Lisäksi tein todella, siis to-del-la monta ajatuksiani "selkiinnyttävää" listaa, mitä aion tehdä vapaavuotena, mitä olen saavuttanut, kuka minä olen, mitkä ovat vahvuuksiani ihmisenä (tärkeä tarkennus, ettette luule minun olevan esimerkiksi eläin toim. huom.), mitkä ovat ammatilliset haaveeni, missä autonavaimet ovat, kuka tappoi Laura Palmerin?
Todellisuudessa kaipasin takaisin töihin. Ehkä halusin pakoon omia epämiellyttäviä tunteitani ja perhe-elämää, joka oli alkanut tökkiä minua suoraan jogurttilusikalla silmämunaan. Kuherruskuukaudet lasten kanssa olivat ohi. Meitä istui keittiön pöydän ääressä kolme, joskus neljäkin hyvin hämmentynyttä ihmistä, joista kaksi murjotti, yksi etsi kadonneita avaimiaan/lompakkoaan/ajatustaan ja neljäs etsi kylmenneestä kahvitilkastaan vastausta siihen että kuinkas tää nyt tämmöstä paskaa on? Kysymysmerkit sen kun kasvoivat.
Latte(uksi)a
Missä rento ja innostava uusi arki? Missä uudet luovat ideat valmiina toteutettaviksi? Missä uusi näytelmäni tai edes monologi tai edes edes. En ollutkaan kuin kala vedes vaan haahuilin pyjamissani (vain kotona toim. huom. älä huoli äiti, en ole tullut hulluksi) puolille päivin. Passiivisuus, jota loputon vapaa-aika minussa aiheutti, aiheutti minussa hämmennystä. Oli epämiellyttävää huomata etten, nyt kun sain paljon kaipaamaani aikaa, ollutkaan aikaansaava tai innostunut. Sen sijaan olin lähinnä hämmentynyt ja uupunut.
Uupunut olemukseni johtui varmaan siitä, etten ollut kunnolla pysähtynyt sitten vuoden -97. Ystäväni voivat todistaa, että lause: "mä oon tosi väsynyt" on toistunut puheissani ainakin 400 kertaa viimeisen 10 vuoden aikana. Tästä huolimatta, suvereeni tekijänainen (ja itsesuggestion mestari) kun olen, en pysähtynyt vaan lisäsin vettä myllyyn. Olin päättänyt vapaavuoteni aikana kirjoittaa näytelmän. Että menen joka päivä kahvilaan ja siellä ylihintaista lattea hörppiessäni kirjoitan kokonaisen näytelmän. Mahdollisesti vangitseva draama tai ehkä satiirisella otteella maustettu omaelämänkerrallinen kokonaistaideteos.
Kokopitkän näytelmän kirjoittaminen, jos ei ole vuosiin kirjoittanut muuta kuin tekstiviestejä, ei tapahdu Kaffilan nurkkapöydässä kolmessa viikossa. Ymmärrän sen nyt.
Elämästäni oli työnteon lopettamisen myötä myös kadonnut merkittävä stressin ja tunteiden purkukanava. Tämänkin ymmärsin vasta, kun se väylä minun edessäni sulkeutui. Että töissä näyttämöllä olin usein saanut purettua myös henkilökohtaisen elämäni patoutumia. Kaikki nämä uudet epämiellyttävät tunteet ja olotilat jäivät nyt kehooni aiheuttamaan hämmennystä ja tekivät minut alakuloiseksi. Kun kaikki yhtäkkiä loppuu, kun äänet vaimenevat ja askeleet hidastuvat, ihminenkin menee hetkelliseksi jotenkin sulki. Epäilen, että minuun iski jonkinlainen masennus.
Mieheni kannusti minua kärsivällisyyteen. Hän sanoi: "Ajattele, että kaahaat autollasi tuhatta ja sataa pitkin hiekkatietä ja sitten yhtäkkiä teet äkkijarrutuksen. Kestää aikansa ennen kuin auto ylipäätään pysähtyy ja sen jälkeen kestää vielä jonkin aikaa ennen kuin jarruttamisesta aiheutuva pöly ja sakka laskeutuvat."
Jälkikäteen ymmärrän, että niin vaikeaa ja ahdistavaa kuin jarruttaminen olikin, se kuuluu pysähtymisprosessiin. Tuplatarkistan tämän vielä joltain autoinsinööriltä, mutta näin se on. Aloin pikkuhiljaa päästä rehelliseen kontaktiin itseni kanssa.
https://www.facebook.com/TampereenTaiteellinenKuoro/
...
... no mutta, täältä tullaan vapaavuosi!
Don't stop me now
Tällaisten sieluani satuttavien ajatusten vuoksi minun oli todella vaikea pysähtyä. En ollut mitenkään valmistautunut kohtaamaan sellaista, pardon my french, ahdistavaa paskaa, jota sisäisyyksissäni nyt alkoi muodostua samalla vimmalla kuin millä Matti Nykänen vaihtaa emäntää. En osannut enkä edes halunnut kohdata itseäni, joten mitä aloinkaan tehdä? Etsiä töitä ja suu vaahdoten suunnitella erilaisia projekteja. MITÄ? Siis tilanteessa, jossa olin halunnut ja tarvinnut hengähdystauon. Töiden hakeminen ja projektien aloittaminen siis ahdisti minua, mutta tein sen silti. Jälleen: MITÄ? Ihminen on halutessaan aika taitava uskottelemaan itselleen kaikenlaista. Olen ollut erittäin vakuuttava itseni ympäri puhumisessa.
Hyvä puoli tässä itsensä valheellisessa motivoimisessa on se, että tulin kahden upean kollegani kanssa perustaneeksi kauan haaveilemani kuoron (linkki blogitekstin lopussa). Kävin myös autokoulun. Initiaatioriitti, jonka myötä tunsin siirtyneeni taas vähän lähemmäs aikuista elämää. Vapaavuoteni onnellisimpia yksittäisiä saavutuksia on on ollut mahdollisuus kaahata yksin motaria auringonlaskussa. VAPAUS! AIKUISUUS! BENSA ON PERKELEEN KALLISTA!
Kuorosta ja autokoulusta jamuusta säntäilystä huolimatta minulla tuntui olevan aikaa. Olin jatkuvasti omien ajatusteni ja tunteideni saatavilla. Pääni meinasi räjähtää kaikista ajatuksistani, en kestänyt uutta minääni. Yritin heittäytyä virran vietäväksi niinkuin onnelliset freelancerit mielikuvissani tekevät. Päätin alkaa elää vapaata, luovaa elämää. Elämää jossa syön suklaata aamupalaksi ja käyn taidehuutokaupassa ihan vain huvin vuoksi. Elämää, jossa soi Erik Satie ja linnunlaulu, jonka inspiroimana alkaisin tehdä teepusseista ornamentteja pukinkonttiin. Mutta eihän sellaiseen elämään tällaisella anaalisella luonteenlaadulla noin vaan heittäydytä.
Sen sijaan aloin siivota ja olla varmaan aika raskas kotona. Täytin tyhjät päiväni erilaisilla kotitöillä, lähettelin sähköposteja ja ansioluetteloita työnantajille ja aloin kirjoittaa. Päiväkirjaa. Mitä en yleensä tee. Ajattelin että näin tämän kuuluu mennä nyt kun olen tällainen tiedostava downshiftaaja (raivostuttava sana toim. huom.). Lisäksi tein todella, siis to-del-la monta ajatuksiani "selkiinnyttävää" listaa, mitä aion tehdä vapaavuotena, mitä olen saavuttanut, kuka minä olen, mitkä ovat vahvuuksiani ihmisenä (tärkeä tarkennus, ettette luule minun olevan esimerkiksi eläin toim. huom.), mitkä ovat ammatilliset haaveeni, missä autonavaimet ovat, kuka tappoi Laura Palmerin?
Todellisuudessa kaipasin takaisin töihin. Ehkä halusin pakoon omia epämiellyttäviä tunteitani ja perhe-elämää, joka oli alkanut tökkiä minua suoraan jogurttilusikalla silmämunaan. Kuherruskuukaudet lasten kanssa olivat ohi. Meitä istui keittiön pöydän ääressä kolme, joskus neljäkin hyvin hämmentynyttä ihmistä, joista kaksi murjotti, yksi etsi kadonneita avaimiaan/lompakkoaan/ajatustaan ja neljäs etsi kylmenneestä kahvitilkastaan vastausta siihen että kuinkas tää nyt tämmöstä paskaa on? Kysymysmerkit sen kun kasvoivat.
Latte(uksi)a
Missä rento ja innostava uusi arki? Missä uudet luovat ideat valmiina toteutettaviksi? Missä uusi näytelmäni tai edes monologi tai edes edes. En ollutkaan kuin kala vedes vaan haahuilin pyjamissani (vain kotona toim. huom. älä huoli äiti, en ole tullut hulluksi) puolille päivin. Passiivisuus, jota loputon vapaa-aika minussa aiheutti, aiheutti minussa hämmennystä. Oli epämiellyttävää huomata etten, nyt kun sain paljon kaipaamaani aikaa, ollutkaan aikaansaava tai innostunut. Sen sijaan olin lähinnä hämmentynyt ja uupunut.
Uupunut olemukseni johtui varmaan siitä, etten ollut kunnolla pysähtynyt sitten vuoden -97. Ystäväni voivat todistaa, että lause: "mä oon tosi väsynyt" on toistunut puheissani ainakin 400 kertaa viimeisen 10 vuoden aikana. Tästä huolimatta, suvereeni tekijänainen (ja itsesuggestion mestari) kun olen, en pysähtynyt vaan lisäsin vettä myllyyn. Olin päättänyt vapaavuoteni aikana kirjoittaa näytelmän. Että menen joka päivä kahvilaan ja siellä ylihintaista lattea hörppiessäni kirjoitan kokonaisen näytelmän. Mahdollisesti vangitseva draama tai ehkä satiirisella otteella maustettu omaelämänkerrallinen kokonaistaideteos.
Kokopitkän näytelmän kirjoittaminen, jos ei ole vuosiin kirjoittanut muuta kuin tekstiviestejä, ei tapahdu Kaffilan nurkkapöydässä kolmessa viikossa. Ymmärrän sen nyt.
Elämästäni oli työnteon lopettamisen myötä myös kadonnut merkittävä stressin ja tunteiden purkukanava. Tämänkin ymmärsin vasta, kun se väylä minun edessäni sulkeutui. Että töissä näyttämöllä olin usein saanut purettua myös henkilökohtaisen elämäni patoutumia. Kaikki nämä uudet epämiellyttävät tunteet ja olotilat jäivät nyt kehooni aiheuttamaan hämmennystä ja tekivät minut alakuloiseksi. Kun kaikki yhtäkkiä loppuu, kun äänet vaimenevat ja askeleet hidastuvat, ihminenkin menee hetkelliseksi jotenkin sulki. Epäilen, että minuun iski jonkinlainen masennus.
Mieheni kannusti minua kärsivällisyyteen. Hän sanoi: "Ajattele, että kaahaat autollasi tuhatta ja sataa pitkin hiekkatietä ja sitten yhtäkkiä teet äkkijarrutuksen. Kestää aikansa ennen kuin auto ylipäätään pysähtyy ja sen jälkeen kestää vielä jonkin aikaa ennen kuin jarruttamisesta aiheutuva pöly ja sakka laskeutuvat."
https://www.facebook.com/TampereenTaiteellinenKuoro/
Hienoa Emmi. Mä teen ton saman juuri nyt.
VastaaPoista